TORPEDOVENE BDITELNYJN LÖYTYMINEN
OSA II
Sukellukset hylyn keulaosalla jatkuivat ahkerasti. Uusia mielenkiintoisia löytöjä tehtiin miltei joka sukelluksella, koska hylyn jäänteet olivat levinneet suhteellisen laajalle alueelle. Jotain kuitenkin vielä puuttui.
Olin vuosien varrella kerännyt tietoa torpedoveneen tuhoutumisesta ja sen perusteella tiesimme, että laiva oli miinaanajossa katkennut komentosillan kohdalta, eli se oli kahdessa osassa. Hylyn pääosa komentosillasta taaksepäin oli ajautunut melko kauas räjähdyspaikalta, näin olivat senaikaiset pelastusyhtiön edustajat sanomalehdille kertoneet. Mutta minne?
Erään kerran saavuimme keulaosalle hieman eri suunnasta. Kaikuluotain piirsi pohjan ääriviivaa, tasaista hiekkapohjaa. Sitten pohja alkoi nousta muodostaen kivikkoisen rinteen ja vajosi taas alaspäin piirtäen hiekkapohjaa. Yllättäen luotaimeen ilmestyi terävä kolme metriä korkea piikki. Katsoin navigaattorista sijainnin ja kirjoitin lukemat paperille. Ehkä se oli vain kivi, pohdiskelin. Olihan näitä piikkejä aiemminkin tullut, joitain niistä oli tarkistettu ja todettu isoiksi kiviksi. No, olipa sijainti kuitenkin tallessa, ehkä sekin vielä tarkistettaisiin. Jatkoimme matkaa keulaosalle suorittamaan sukelluksia.
Kului pari viikkoa ja kesälomani viimeinen viikonloppu oli aluillaan. Reposaareen kokoontui pieni sukeltajajoukko. Olimme kolunneet torpedoveneen keulaosaa niin monet kerrat, että kaipasimme jo vaihtelua. Tällä kertaa päätimme tarkistaa tuon aiemmin havaitsemani kolmimetrisen piikin.
Octopus suuntasi kulkunsa tuttuun tapaan Mäntyluodon ja Reposaaren aallonmurtajien välistä avomerelle. Keula nyökkäili lievässä aallokossa ja pärskeet kastelivat ohjaushytin lasit. Jonkin aikaa ajettuamme lähestyimme kohdetta. Kaikuluotain piirsi tuttua hiekkapohjaa ja pian rinne ilmestyi kölin alle. Hiljensin vauhdin miltei tyhjäkäynnille ja ajoin koordinaattien osoittamalle paikalle. Ei tullut piikkiä näkyviin. Ajoimme ristiin rastiin aluetta löytämättä mitään, ei piikin piikkiä. Olipa sitkeässä tuon piikin hakeminen. Lopulta kaiku piirsi paperille piikin. Ei kuitenkaan tarpeeksi korkea, mutta se sai kelvata meille. Pysäytin aluksen paikalleen ja ankkuri pudotettiin veteen.
Päätimme lähteä kolmen hengen tiiminä sukeltamaan; Esko, Lauri ja minä. Laadimme yksinkertaisen etsintäkuvion ja loikkasimme veteen. Uimme ankkuriköydelle ja laskeuduimme kohti pohjaa. Pinnassa oli kolmen metrin paksuinen samea vesikerros jossa oli runsaasti levää, mutta onneksi pohjassa oli suhteellisen kirkasta, näkyvyys oli ehkä neljä metriä. Uimme ankkurille ja otimme ennalta sovitun suunnan. Esko oli vasemmalla, Lauri keskellä ja minä oikeassa reunassa. Olimme rinteen reunassa ja uimme länteen. Kivikko harveni ja syvyys lisääntyi, näkyvyyskin samalla huononi. Yllättäen tunsin kuinka pariköyttä kiskottiin rajusti, käännyin Laurin suuntaan ja uin hänen räpylöidensä tuntumassa. Tulin hänen ja Eskon viereen. Esko oli löytänyt hylynosan! Näytimme toisillemme innokkaat OK-merkit ja kuplaryöpyt kohosivat pintaa kohden.
Löytämämme osa oli kiilamaisesti kapeneva osa, jossa oli samantyylinen klyysireikä kuin keulassa. Torpedoveneen valokuva oli syöpynyt mieleeni hyvin ja tunnistin osan aluksen peräpiikiksi. Lähellä sitä oli hiekassa laivan pohjanosan kaaritusta. Uimme osalta toiselle, kunnes edessä kohosi tumma hahmo, höyrykattila. Kattilan päädyssä oli joukko messinki- tai pronssiventtiileitä, hankasin erään niistä puhtaaksi ja näin niissä kyrillisiä kirjaimia. Nousimme kattilan päälle ja jatkoimme eteenpäin. Hämäryydestä piirtyi näkyviin toinenkin kattila, jonka ylitettyämme laskeuduimme alas ja olimme höyrykoneen päällä. Männät ja männänvarret sojottivat sekaisena rykelmänä ylöspäinen. Männät olivat selvästi kahdessa rivissä. Jatkoimme edelleen eteenpäin. Koneen takana oli vielä kolmaskin kattila ja sen jälkeen iso röykkiö taipuneita metallilevyjä. Se oli selvästi laivan pohjaosa joka oli taittunut jykästi ylöspäin. Laskeuduimme sen päältä hiekkapohjalle emmekä havainneet enempää osia, hylky loppui siihen. Olimme vihdoin löytäneet Bditelnyjn hylyn pääosan.
Uimme takaisinpäin hylyn sivua pitkin. Näkyvyys oli huonontunut rajusti sillä räpylänpotkut olivat laittaneet hienojakoisen siltin liikkeelle. Osan matkasta etenimme miltei käsikopelolla. Saavuimme jälleen peräosan luokse. Laurilla oli pintapoiju mukana ja hän sitoi sen klyysiin kiinni. Nousimme narua pitkin hitaasti ylös kohti veden pintaa.
Pinnalla sylkäisimme regut pois suusta ja aloimme yhteen ääneen kehua mahtavaa sukellusta. Octopus kellui keula meihin päin muutaman kymmenen metrin päässä ja pintauinti sinne sujui rattoisasti. Pohdiskelin uidessani, että kesälomani oli tosiaan onnistunut hyvin. Ensimmäisenä viikonloppuna löydettiin keulaosa ja viimeisenä loputkin hylystä.
Kirjoittanut Seppo Salonen